Kadonneen jäljillä

Suomen televisiossa on seurattu jo monta vuotta hollantilaista formaarttia "Kadonneen jäljillä". Ohjelman avoitteena on löytää kadonneita sukulaisia, yleensä sellaisia, joista ei ole kuultu mitään vuosikymmeniin. Tästä tuli mieleen, että miksipä samalla konseptilla ei voisi myös koettaa etsiä jo ammoin kuolleita sukulaisia!

Tampereen ammattikorkeakoulun venäläinen opiskelija Kseniya Tarasova innostui projektista ja päätimme koettaa saada kokoon edes niin paljon aineistoa, että junamatka muinaisille karkoitusalueille Netrtsinskin alueelle olisi motivoitu.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on toiminut aktiivisesti Siperiassa aina 1860-luvulta saakka ja Inkerin kirkolla on tänä päivänäkin edustajia muun muassa Omskissa, Irkutskissa ja Verhne Sujetukin alueella, joka sijaitsee noin 80 virstan päässä Minusinskin kaupungista. Verhne Sujetuk oli kylä, johon vapautuneet Siperian rangaistusvangit ohjattiin aloittamaan jonkinlaista uutta elämää. Kovin moni ei sinne kuitenkaan lopullisesti asettunut, mutta on mahdollista, että siellä olisi jotain arkistoja tai tietoa 1850-luvulla karkoitetuista. Ensimmäinen tavoitteemme onkin selvittää, mitä tietoja Inkerin kirkolla ehkä olisi. Verhne Sujetuk virolaistui sittemmin miltei täysin. Kymmenisen vuotta sitten vielä siellä oli kuulemma vanha yli 90-vuotias nainen, joka puhui suomea. Tämän hetkisestä tilanteesta ei osata sanoa vielä  mitään.

Keskimääräinen eliniän odote

Transbaikalin alueelle 1853 elinikäiseen pakkotyöhön tuomitusta isoisäni äidinisästä Antonista olisi ehkä turhaa etsiä Siperiasta mitään jälkiä, jos on oletettava, että karkoitetut menehtyivät siellä hyvin nopeasti. Näin ei kuitenkaan välttämättä ollut. Turun maakunta-arkistossa on kortisto kaikista autonomian aikana karkotetuista. FT Alpo Juntunen on pistänyt tiedot ansiokkaasti nettiin. Dokumentissa on kuvattu rikos ja saatu tuomio sekä sen langettamisen päivämäärä. Luovutuspäivä Viipuriin käy myös yleensä ilmi sekä viimeisin havainto tuomitusta. Viimeiset havainnot ovat useasti yli kymmentä vuotta myöhemmin, joten karkotuspaikassa ei suinkaan välittömästi menehdytty. Ainakaan mikään itsestäänselvyys nopea kuolema ei ollut.

Aikaisemmin mainittu ranskalainen Polina Greub oli myyjänä pietarilaisessa muotiliikkeessä, jossa oli tavannut ruhtinas Ivan Annenkovin. Ruhtinas kävi säännöllisesti ostamassa hattuja äidilleen, joka vietti kaikki päivänsä sängyssä juhlavaatteisiin puettuna. Ivan ja Polina rakastuivat. Kun Ivan Annenkov tuomittiin osallistumisesta dekabristikapinaan, Polina päätti seurata miestä karkotukseen vuonna 1825. He avioituivat vasta karkotuksessa Sitassa mutta armahdettiin lopullisesti vasta 31 vuotta myöhemmin. Ainakin ensimmäiset pitkät vuodet hienopiirteinen ruhtinas (kuvassa) raatoi pimeissä , kylmissä ja kosteissa kaivoksissa. Ja siitä huolimatta palasi vielä kerran elossa Pietariin. Polina käytti loppuelämänsä miehensä kahleiden yhtä lenkkiä rannerenkaanaan.

Dekabristivaimot

Joukko nuoria Pietarin upseereita yritti estää Nikolai I:n nousun valtaan joulukuussa 1825. Lisäksi he vaativat maahan perustuslakia ja maaorjuuden lakkauttamista. Koska joulukuu on venäjäksi dekabr, kapinaa kutsutaan dekabristikapinaksi. Hanke murskattiin nopeasti, päätekijät hirtettiin ja kolmisenkymmentä lähetettiin kaivoksille Siperiaan ja Kaukoitään.

Yhdentoista tuomitun nuoret vaimot seurasivat miehiään karkotukseen. Siitäkin huolimatta, että edellytyksenä oli luopuminen aatelisarvosta, omaisuudesta, vieläpä lapsista. Vaimot joutuivat lisäksi allekirjoittamaan sitoumuksen, etteivät enää koskaan palaa karkoituspaikastaan. Tunnetuimmat heistä olivat prinsessa Maria Volkonskaja (kuvassa), kreivitär Jekaterina Trubetskaja ja Polina Annenkova, joka ei edes puhunut venäjää, koska oli ranskalainen. He vaihtoivat yltäkylläisyyden ja Pietarin marmoripalatsit maalattialla varustettuihin vetoisiin ludemökkeihin vankileirien liepeillä. He saivat tavata kahdesti viikossa miehiään, jotka raatoivat kaivoskuiluissa aamukuudesta yhteentoista illalla. Tapaamisissa oli aina upseeri paikalla. Tarmokkaiden vaimojen ponnistusten ansiosta olot kuitenkin pikkuhiljaa kohenivat ja lopullisesti kapinalliset armahdettiin 31 vuotta myöhemmin, vuonna 1856 kun Anton oli kärsinyt vuoden verran rangaistustaan.

Dekabristivaimo on yhä tunnettu käsite venäjänkielessä. Sillä tarkoitetaan erityisen uhrautuvaa ja esimerkillistä vaimoa.

Ensimmäinen luotettava selvitys

Muun muassa Aleksander Solzenitsyn'in kuvaamaa Stalinin ajan Gulag -vankileirijärjestelmää vastasi tsaarin hallinnossa ns. Katorga. Se toimi osittain samanlaisilla mielivaltaisilla periaatteilla. Ne oli alunperin vahvistanut keisarinna Elisabet 1760. Niiden mukaan maanomistajilla, luostareilla ja monilla siviilivirkamiehillä oli mahdollisuus ohittaa oikeusjärjestelmä ja karkoittaa henkilöitä hallinnollisin määräyksin. Perusteluiksi karkoituksille toimivat yleensä epämääräiset irtolaisuus tai huono käytös. Seurauksena oli sekava systeemi, jonka rakennetta ja prosesseita on koetettu selvittää aina näihin päiviin saakka.

Amerikkalainen George Kennan oli ensimmäinen ulkomaalainen, joka kuvasi Katorgan toimintaa. Hänen 1891 julkaistua kaksiosaista kirjaansa, Siperia ja karkoitusjärjestelmä pidetään yhä eräänä luotettavimmista Katorgan kuvauksista.

Onnistuin jäljittämään ensipainokset Englannista ja jos saan ne hankituksi, koetan selvittää, miten kaikki oikein toimi.

Siperia opettaa

Siperian vankileirit ovat yhä käytössä. Toivottavasti olot ovat sentään isoisäni äidinisän tai Nadezhdan ajoista parantuneet.

Samaisella Sitan alueella kärsi pitkään kahdeksan vuoden vankeusrangaistustaan venäläinen oligarkki Mihail Hodorkovski. Hodorkovski oli alunperin paikallisen komsomolin jaoston apulaisjohtaja mutta ymmärsi hyvin aikaisessa vaiheessa anoa lupaa oman pankin perustamiseen.

Tallettajien rahoilla ja amerikkalaisen miljardöörin Kenneth Dartin ja öljy-yhtiö Amocon sijoituksilla Hodorkovski onnistui saamaan haltuunsa öljy-yhtiö Jukosin sekä rikkaat Siperian öljykentät. Ne tuottivat viidenneksen koko Venäjän tuotannosta.

Vuoden 1998 pankkikriisissä tallettajat ja sijoittajat menettivät kaikki rahansa, mutta jostain syystä Jukos ja öljy jäi Hodorkovskille. Tässä vaiheessa miestä vielä juhlittiin liikenerona ja kansallissankarina.

Hodorkovski alkoi kuitenkin itsekin uskoa olevansa omnipotentti ja julisti lähtevänsä seuraavaksi mukaan politiikkaan ja haastavansa itse Vladimir Putinin. Tämä oli jo Kremlille hieman liikaa. Jukos ajettiin konkurssiin ja huutokaupattiin valtioille ja Hodorkovski tuomittiin vankeuteen.

Mihail Hodorkovski kärsi pitkää tuomiotaan Krasnokamenskin lähellä olevalla leirillä. Kun hänen oli määrä vapautua 2011, miestä vastaan nostettiin uusia syytteitä. Näistä rapsaistiin lisää vankeutta ja Hodorkovski jatkaa istumistaan, tosin ei enää Sitassa.

Natasha esittää siviilirohkeutta

Maaorjien vapauttaminen 1861 johti asteettain koko Venäjän valtakunnan sortumiseen. Maanomistajat eivät olleet tottuneet palkkatyöväen käyttöön, eivätkä entiset maaorjat osanneet työskennellä ilman voudin keppiä.

Levottomuudet kautta Venäjän jatkuivat koko 1800 -luvun loppupuolen ja johtivat lopulta vallankumoukseen 1917. Urheiden miesten ja naisten protestit muokkasivat yleistä mielipidettä. Kreikkalaissyntyisen Nadezhda Sigidan rohkeus johti Karan vankileirin sulkemiseen.

27 -vuotias Nadezhda Sigida karkoitettiin 1889 Karan vankileirille osallistuttuaan laittomaan lentolehtisten levitykseen. Leirillä oli jo aiemmin ollut levottomuuksia. Vangit protestoivat komendantti V.P. Masjukovin raakoja menetelmiä vastaan. Eräässä puhuttelussa Nadezhda sylki miestä kasvoihin. Rangaistus oli 100 kepiniskua, jonka tsaari Nikolai II vielä vetoomustenkin jälkeen vahvisti, vaikka naisten ruumiinrangaistus periaatteessa oli kiellettyä. Rangaistus pantiin täytäntöön marraskuun 7. päivänä 1889 ja nuori nainen menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä.

Protestina 20 vankia otti myrkkyä ja kuusi heistä kuoli. Media oli jo siihen aikaan valppaana ja asiasta nousi kansainvälinen häly. Muun muassa The Times uutisoi välikohtauksen. Kohun seurauksena naisten ja aatelisten ruumiinrangaistukset kiellettiin Venäjällä ja Karan rangaistussiirtola suljettiin.

Paholaistakin olisi kuvottanut

Jos esi-isäni Anton oli selvinnyt kymmenen vuotta karkoituksessaan, uudet haasteet olivat taas edessä. Venäjä oli liittänyt rauhattoman Puolan alueeseensa 1831. Puolan kapina alkoi 1863 ja Venäjä vastasi siihen massiivisin karkotuksin Siperiaan, lähinnä Nertsinskin alueelle. Tämä johti koko paikallisen vankeinhoitojärjestelmän romahtamiseen. Vankeja oli yksinkertaisesti aivan liikaa. Niinpä kaikki vanhat, mutta työkykyiset siirrettiin läheiseen Karan laakson kullanhuuhtomoihin, jonne nopeasti kyhättiin jonkinlainen parakkikylä. Kara-joki laskee Shilkaan nykyisen Ust-Karskin pikkukaupungin kohdalla.

Nertsinskiin jäivät puolalaisten kapinallisten seuraksi vai rammat, mielisairaat ja kuolevat. Lähes puolet tosin menehtyivät aivan pian helpottaen viranomaisten taakkaa.

Uudet asumukset eivät suinkaan olleet lomahotelleja. Amerikkalainen lehtimies George Kennan kävi Karassa 1880 -luvun lopulla ja kuvaa oloja näin:

"Laskeuduimme maahan koverrettuun parakkiin pari-kolme jään ja paksun saastan peittämää askelmaa. Siellä oli matala, kostea ja pimeä käytävä. Se haisi kammottavalta Siperian vankilalta. Pahaa hajua on vaikea verrata mihinkään muuhun kauheaan tässä maailmassa. Koettakaa kuvitella ummehtunut kellari, jossa jokainen atomi on kiertänyt puolen tusinaa kertaa vankien keuhkojen kautta. Ilma on raskas ja hapeton. Pistävä, pesemättömien ja likaisten ruumiiden haju kirvelee silmiä. Lisää tähän vielä lahoavan puun ja ulosteiden löyhkä - etkä vieläkään voi lainkaan kuvitella millaiselta tuo onneton loukko haisee!"