keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Natasha esittää siviilirohkeutta


Maaorjien vapauttaminen 1861 johti asteettain koko Venäjän valtakunnan sortumiseen. Maanomistajat eivät olleet tottuneet palkkatyöväen käyttöön, eivätkä entiset maaorjat osanneet työskennellä ilman voudin keppiä.

Levottomuudet kautta Venäjän jatkuivat koko 1800 -luvun loppupuolen ja johtivat lopulta vallankumoukseen 1917. Urheiden miesten ja naisten protestit muokkasivat yleistä mielipidettä. Kreikkalaissyntyisen Nadezhda Sigidan rohkeus johti Karan vankileirin sulkemiseen.

27 -vuotias Nadezhda Sigida karkoitettiin 1889 Karan vankileirille osallistuttuaan laittomaan lentolehtisten levitykseen. Leirillä oli jo aiemmin ollut levottomuuksia. Vangit protestoivat komendantti V.P. Masjukovin raakoja menetelmiä vastaan. Eräässä puhuttelussa Nadezhda sylki miestä kasvoihin. Rangaistus oli 100 kepiniskua, jonka tsaari Nikolai II vielä vetoomustenkin jälkeen vahvisti, vaikka naisten ruumiinrangaistus periaatteessa oli kiellettyä. Rangaistus pantiin täytäntöön marraskuun 7. päivänä 1889 ja nuori nainen menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä.

Protestina 20 vankia otti myrkkyä ja kuusi heistä kuoli. Media oli jo siihen aikaan valppaana ja asiasta nousi kansainvälinen häly. Muun muassa The Times uutisoi välikohtauksen. Kohun seurauksena naisten ja aatelisten ruumiinrangaistukset kiellettiin Venäjällä ja Karan rangaistussiirtola suljettiin.


Paholaistakin olisi kuvottanut


Jos esi-isäni Anton oli selvinnyt kymmenen vuotta karkoituksessaan, uudet haasteet olivat taas edessä. Venäjä oli liittänyt rauhattoman Puolan alueeseensa 1831. Puolan kapina alkoi 1863 ja Venäjä vastasi siihen massiivisin karkotuksin Siperiaan, lähinnä Nertsinskin alueelle. Tämä johti koko paikallisen vankeinhoitojärjestelmän romahtamiseen. Vankeja oli yksinkertaisesti aivan liikaa. Niinpä kaikki vanhat, mutta työkykyiset siirrettiin läheiseen Karan laakson kullanhuuhtomoihin, jonne nopeasti kyhättiin jonkinlainen parakkikylä. Kara-joki laskee Shilkaan nykyisen Ust-Karskin pikkukaupungin kohdalla.

Nertsinskiin jäivät puolalaisten kapinallisten seuraksi vai rammat, mielisairaat ja kuolevat. Lähes puolet tosin menehtyivät aivan pian helpottaen viranomaisten taakkaa.

Uudet asumukset eivät suinkaan olleet lomahotelleja. Amerikkalainen lehtimies George Kennan kävi Karassa 1880 -luvun lopulla ja kuvaa oloja näin:

"Laskeuduimme maahan koverrettuun parakkiin pari-kolme jään ja paksun saastan peittämää askelmaa. Siellä oli matala, kostea ja pimeä käytävä. Se haisi kammottavalta Siperian vankilalta. Pahaa hajua on vaikea verrata mihinkään muuhun kauheaan tässä maailmassa. Koettakaa kuvitella ummehtunut kellari, jossa jokainen atomi on kiertänyt puolen tusinaa kertaa vankien keuhkojen kautta. Ilma on raskas ja hapeton. Pistävä, pesemättömien ja likaisten ruumiiden haju kirvelee silmiä. Lisää tähän vielä lahoavan puun ja ulosteiden löyhkä - etkä vieläkään voi lainkaan kuvitella millaiselta tuo onneton loukko haisee!"


sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Ankara komendantti






Isoisäni äidin isä, Anton kumppaneineen joutui pakkotyöhön Nertsinskiin kenties huonoimpaan mahdolliseen aikaan, 1850 -luvun puolessa välissä. Shilka-joen rannoilla sijainneet hopea- ja lyijykaivokset olivat nopeasti ehtyneet eikä toistaiseksi vaatimaton kullankaivuu kyennyt työllistämään kymmeniä tuhansia vankeja. Niinpä nämä joutuivat virumaan saastaisissa parakeissa vailla mahdollisuuksia saada edes sitä pientä 25-60 ruplan vuosipalkkaa, jonka saattoi ansaita taukoamattomalla työllä kaivoksessa. Aliravitsemus ja epäterveelliset olot johtivat keripukkiin ja anemiaan; lavantauti ja pilkkukuume olivat jatkuvia vieraita. Muun muassa vuonna 1850 pilkkukuume surmasi tuhat vankia.
Epätoivoiset ryysyläiset koettivat karata Nertsinskistä jos vain suinkin oli mahdollista. 1850 -luvulla ainakin 3000 vankia onnistui kuin onnistuikin jättämään karkoituspaikkansa. Ilman rahaa tai työkaluja useimmat kiertelivät tundralla varastaen ja ryöstäen. Viranomaiset yrittivät padota joukkopakoa ankaruudella. Jo vuonna 1849 Nertsinskin komendantiksi oli nimitetty insinööri Ivan Razgildejev. Hän oli virassaan 13 vuotta ja onnistui nopeasti muuttamaan siirtokunnan maanpäälliseksi helvetiksi.
Katariina Suuri (1729-1796) oli koettanut uudistaa vankeinhoitoa, mm. säätämällä vangeille säännölliset lomaviikot, antamalla määräyksiä sairaiden hoitamisesta ja muun muassa kieltämällä käyttämästä solmuruoskaa naisia rangaistaessa. "Solmu" oli muuten harhaanjohtava nimitys, koska 60 sentin punotun raipan päässä ei ollut solmua, vaan metallirengas. Renkaaseen kiinnitettiin tuuman levyinen maidossa liottamalla ja auringossa kuivaamalla kivikovaksi tehty yhtä pitkä kaksinkertainen remmi. Se vaihdettiin aina kahdeksan iskun jälkeen. 20 solmuruoskan iskua tai 200 kepinlyöntiä riitti yleensä aiheuttamaan kuoleman. Lisäksi Katariina määräsi, että sierainten repimisen sijasta vangit tulisi vain polttomerkitä. Polttomerkitsemisenkin kumosi parikymmentä vuotta myöhemmin Aleksanteri I.
Amerikkalainen lehtimies seurasi Venäjällä täytäntöönpanoa, jossa isänmurhaajalle oli tuomittu 100 solmuruoskan iskua. Kuvaus julkaistiin The New York Timesissä 14. huhtikuuta 1872.

Razgildejev otti polttomerkinnän uudelleen käyttöön. Vangin poskeen poltettiin kirjain C, otsaan O ja toiseen poskeen kirjain K. Ne tarkoittivat "ssyl no-katorzhnye", karkoitusvanki. Lomaviikot poistettiin ja vähäisestäkin rikkomuksesta seurasi 300 kepiniskua, jotka komendantin erikoisohjeen mukaan oli lyötävä kahta kättä käyttäen. Jopa aikalaisetkin päivittelivät Razgildejevin ankaruutta.
Mikään ei kuitenkaan auttanut. Vuosisadan loppupuolella taigalla laskettiin harhailevan vähintään 50 000 vankikarkuria. Lisätietoa saat täältä.