Keskimääräinen eliniän odote

Transbaikalin alueelle 1853 elinikäiseen pakkotyöhön tuomitusta isoisäni äidinisästä Antonista olisi ehkä turhaa etsiä Siperiasta mitään jälkiä, jos on oletettava, että karkoitetut menehtyivät siellä hyvin nopeasti. Näin ei kuitenkaan välttämättä ollut. Turun maakunta-arkistossa on kortisto kaikista autonomian aikana karkotetuista. FT Alpo Juntunen on pistänyt tiedot ansiokkaasti nettiin. Dokumentissa on kuvattu rikos ja saatu tuomio sekä sen langettamisen päivämäärä. Luovutuspäivä Viipuriin käy myös yleensä ilmi sekä viimeisin havainto tuomitusta. Viimeiset havainnot ovat useasti yli kymmentä vuotta myöhemmin, joten karkotuspaikassa ei suinkaan välittömästi menehdytty. Ainakaan mikään itsestäänselvyys nopea kuolema ei ollut.

Aikaisemmin mainittu ranskalainen Polina Greub oli myyjänä pietarilaisessa muotiliikkeessä, jossa oli tavannut ruhtinas Ivan Annenkovin. Ruhtinas kävi säännöllisesti ostamassa hattuja äidilleen, joka vietti kaikki päivänsä sängyssä juhlavaatteisiin puettuna. Ivan ja Polina rakastuivat. Kun Ivan Annenkov tuomittiin osallistumisesta dekabristikapinaan, Polina päätti seurata miestä karkotukseen vuonna 1825. He avioituivat vasta karkotuksessa Sitassa mutta armahdettiin lopullisesti vasta 31 vuotta myöhemmin. Ainakin ensimmäiset pitkät vuodet hienopiirteinen ruhtinas (kuvassa) raatoi pimeissä , kylmissä ja kosteissa kaivoksissa. Ja siitä huolimatta palasi vielä kerran elossa Pietariin. Polina käytti loppuelämänsä miehensä kahleiden yhtä lenkkiä rannerenkaanaan.

Dekabristivaimot

Joukko nuoria Pietarin upseereita yritti estää Nikolai I:n nousun valtaan joulukuussa 1825. Lisäksi he vaativat maahan perustuslakia ja maaorjuuden lakkauttamista. Koska joulukuu on venäjäksi dekabr, kapinaa kutsutaan dekabristikapinaksi. Hanke murskattiin nopeasti, päätekijät hirtettiin ja kolmisenkymmentä lähetettiin kaivoksille Siperiaan ja Kaukoitään.

Yhdentoista tuomitun nuoret vaimot seurasivat miehiään karkotukseen. Siitäkin huolimatta, että edellytyksenä oli luopuminen aatelisarvosta, omaisuudesta, vieläpä lapsista. Vaimot joutuivat lisäksi allekirjoittamaan sitoumuksen, etteivät enää koskaan palaa karkoituspaikastaan. Tunnetuimmat heistä olivat prinsessa Maria Volkonskaja (kuvassa), kreivitär Jekaterina Trubetskaja ja Polina Annenkova, joka ei edes puhunut venäjää, koska oli ranskalainen. He vaihtoivat yltäkylläisyyden ja Pietarin marmoripalatsit maalattialla varustettuihin vetoisiin ludemökkeihin vankileirien liepeillä. He saivat tavata kahdesti viikossa miehiään, jotka raatoivat kaivoskuiluissa aamukuudesta yhteentoista illalla. Tapaamisissa oli aina upseeri paikalla. Tarmokkaiden vaimojen ponnistusten ansiosta olot kuitenkin pikkuhiljaa kohenivat ja lopullisesti kapinalliset armahdettiin 31 vuotta myöhemmin, vuonna 1856 kun Anton oli kärsinyt vuoden verran rangaistustaan.

Dekabristivaimo on yhä tunnettu käsite venäjänkielessä. Sillä tarkoitetaan erityisen uhrautuvaa ja esimerkillistä vaimoa.

Ensimmäinen luotettava selvitys

Muun muassa Aleksander Solzenitsyn'in kuvaamaa Stalinin ajan Gulag -vankileirijärjestelmää vastasi tsaarin hallinnossa ns. Katorga. Se toimi osittain samanlaisilla mielivaltaisilla periaatteilla. Ne oli alunperin vahvistanut keisarinna Elisabet 1760. Niiden mukaan maanomistajilla, luostareilla ja monilla siviilivirkamiehillä oli mahdollisuus ohittaa oikeusjärjestelmä ja karkoittaa henkilöitä hallinnollisin määräyksin. Perusteluiksi karkoituksille toimivat yleensä epämääräiset irtolaisuus tai huono käytös. Seurauksena oli sekava systeemi, jonka rakennetta ja prosesseita on koetettu selvittää aina näihin päiviin saakka.

Amerikkalainen George Kennan oli ensimmäinen ulkomaalainen, joka kuvasi Katorgan toimintaa. Hänen 1891 julkaistua kaksiosaista kirjaansa, Siperia ja karkoitusjärjestelmä pidetään yhä eräänä luotettavimmista Katorgan kuvauksista.

Onnistuin jäljittämään ensipainokset Englannista ja jos saan ne hankituksi, koetan selvittää, miten kaikki oikein toimi.

Siperia opettaa

Siperian vankileirit ovat yhä käytössä. Toivottavasti olot ovat sentään isoisäni äidinisän tai Nadezhdan ajoista parantuneet.

Samaisella Sitan alueella kärsi pitkään kahdeksan vuoden vankeusrangaistustaan venäläinen oligarkki Mihail Hodorkovski. Hodorkovski oli alunperin paikallisen komsomolin jaoston apulaisjohtaja mutta ymmärsi hyvin aikaisessa vaiheessa anoa lupaa oman pankin perustamiseen.

Tallettajien rahoilla ja amerikkalaisen miljardöörin Kenneth Dartin ja öljy-yhtiö Amocon sijoituksilla Hodorkovski onnistui saamaan haltuunsa öljy-yhtiö Jukosin sekä rikkaat Siperian öljykentät. Ne tuottivat viidenneksen koko Venäjän tuotannosta.

Vuoden 1998 pankkikriisissä tallettajat ja sijoittajat menettivät kaikki rahansa, mutta jostain syystä Jukos ja öljy jäi Hodorkovskille. Tässä vaiheessa miestä vielä juhlittiin liikenerona ja kansallissankarina.

Hodorkovski alkoi kuitenkin itsekin uskoa olevansa omnipotentti ja julisti lähtevänsä seuraavaksi mukaan politiikkaan ja haastavansa itse Vladimir Putinin. Tämä oli jo Kremlille hieman liikaa. Jukos ajettiin konkurssiin ja huutokaupattiin valtioille ja Hodorkovski tuomittiin vankeuteen.

Mihail Hodorkovski kärsi pitkää tuomiotaan Krasnokamenskin lähellä olevalla leirillä. Kun hänen oli määrä vapautua 2011, miestä vastaan nostettiin uusia syytteitä. Näistä rapsaistiin lisää vankeutta ja Hodorkovski jatkaa istumistaan, tosin ei enää Sitassa.

Natasha esittää siviilirohkeutta

Maaorjien vapauttaminen 1861 johti asteettain koko Venäjän valtakunnan sortumiseen. Maanomistajat eivät olleet tottuneet palkkatyöväen käyttöön, eivätkä entiset maaorjat osanneet työskennellä ilman voudin keppiä.

Levottomuudet kautta Venäjän jatkuivat koko 1800 -luvun loppupuolen ja johtivat lopulta vallankumoukseen 1917. Urheiden miesten ja naisten protestit muokkasivat yleistä mielipidettä. Kreikkalaissyntyisen Nadezhda Sigidan rohkeus johti Karan vankileirin sulkemiseen.

27 -vuotias Nadezhda Sigida karkoitettiin 1889 Karan vankileirille osallistuttuaan laittomaan lentolehtisten levitykseen. Leirillä oli jo aiemmin ollut levottomuuksia. Vangit protestoivat komendantti V.P. Masjukovin raakoja menetelmiä vastaan. Eräässä puhuttelussa Nadezhda sylki miestä kasvoihin. Rangaistus oli 100 kepiniskua, jonka tsaari Nikolai II vielä vetoomustenkin jälkeen vahvisti, vaikka naisten ruumiinrangaistus periaatteessa oli kiellettyä. Rangaistus pantiin täytäntöön marraskuun 7. päivänä 1889 ja nuori nainen menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä.

Protestina 20 vankia otti myrkkyä ja kuusi heistä kuoli. Media oli jo siihen aikaan valppaana ja asiasta nousi kansainvälinen häly. Muun muassa The Times uutisoi välikohtauksen. Kohun seurauksena naisten ja aatelisten ruumiinrangaistukset kiellettiin Venäjällä ja Karan rangaistussiirtola suljettiin.

Paholaistakin olisi kuvottanut

Jos esi-isäni Anton oli selvinnyt kymmenen vuotta karkoituksessaan, uudet haasteet olivat taas edessä. Venäjä oli liittänyt rauhattoman Puolan alueeseensa 1831. Puolan kapina alkoi 1863 ja Venäjä vastasi siihen massiivisin karkotuksin Siperiaan, lähinnä Nertsinskin alueelle. Tämä johti koko paikallisen vankeinhoitojärjestelmän romahtamiseen. Vankeja oli yksinkertaisesti aivan liikaa. Niinpä kaikki vanhat, mutta työkykyiset siirrettiin läheiseen Karan laakson kullanhuuhtomoihin, jonne nopeasti kyhättiin jonkinlainen parakkikylä. Kara-joki laskee Shilkaan nykyisen Ust-Karskin pikkukaupungin kohdalla.

Nertsinskiin jäivät puolalaisten kapinallisten seuraksi vai rammat, mielisairaat ja kuolevat. Lähes puolet tosin menehtyivät aivan pian helpottaen viranomaisten taakkaa.

Uudet asumukset eivät suinkaan olleet lomahotelleja. Amerikkalainen lehtimies George Kennan kävi Karassa 1880 -luvun lopulla ja kuvaa oloja näin:

"Laskeuduimme maahan koverrettuun parakkiin pari-kolme jään ja paksun saastan peittämää askelmaa. Siellä oli matala, kostea ja pimeä käytävä. Se haisi kammottavalta Siperian vankilalta. Pahaa hajua on vaikea verrata mihinkään muuhun kauheaan tässä maailmassa. Koettakaa kuvitella ummehtunut kellari, jossa jokainen atomi on kiertänyt puolen tusinaa kertaa vankien keuhkojen kautta. Ilma on raskas ja hapeton. Pistävä, pesemättömien ja likaisten ruumiiden haju kirvelee silmiä. Lisää tähän vielä lahoavan puun ja ulosteiden löyhkä - etkä vieläkään voi lainkaan kuvitella millaiselta tuo onneton loukko haisee!"

Ankara komendantti

Isoisäni äidin isä, Anton kumppaneineen joutui pakkotyöhön Nertsinskiin kenties huonoimpaan mahdolliseen aikaan, 1850 -luvun puolessa välissä. Shilka-joen rannoilla sijainneet hopea- ja lyijykaivokset olivat nopeasti ehtyneet eikä toistaiseksi vaatimaton kullankaivuu kyennyt työllistämään kymmeniä tuhansia vankeja. Niinpä nämä joutuivat virumaan saastaisissa parakeissa vailla mahdollisuuksia saada edes sitä pientä 25-60 ruplan vuosipalkkaa, jonka saattoi ansaita taukoamattomalla työllä kaivoksessa. Aliravitsemus ja epäterveelliset olot johtivat keripukkiin ja anemiaan; lavantauti ja pilkkukuume olivat jatkuvia vieraita. Muun muassa vuonna 1850 pilkkukuume surmasi tuhat vankia.
Epätoivoiset ryysyläiset koettivat karata Nertsinskistä jos vain suinkin oli mahdollista. 1850 -luvulla ainakin 3000 vankia onnistui kuin onnistuikin jättämään karkoituspaikkansa. Ilman rahaa tai työkaluja useimmat kiertelivät tundralla varastaen ja ryöstäen. Viranomaiset yrittivät padota joukkopakoa ankaruudella. Jo vuonna 1849 Nertsinskin komendantiksi oli nimitetty insinööri Ivan Razgildejev. Hän oli virassaan 13 vuotta ja onnistui nopeasti muuttamaan siirtokunnan maanpäälliseksi helvetiksi.
Katariina Suuri (1729-1796) oli koettanut uudistaa vankeinhoitoa, mm. säätämällä vangeille säännölliset lomaviikot, antamalla määräyksiä sairaiden hoitamisesta ja muun muassa kieltämällä käyttämästä solmuruoskaa naisia rangaistaessa. "Solmu" oli muuten harhaanjohtava nimitys, koska 60 sentin punotun raipan päässä ei ollut solmua, vaan metallirengas. Renkaaseen kiinnitettiin tuuman levyinen maidossa liottamalla ja auringossa kuivaamalla kivikovaksi tehty yhtä pitkä kaksinkertainen remmi. Se vaihdettiin aina kahdeksan iskun jälkeen. 20 solmuruoskan iskua tai 200 kepinlyöntiä riitti yleensä aiheuttamaan kuoleman. Lisäksi Katariina määräsi, että sierainten repimisen sijasta vangit tulisi vain polttomerkitä. Polttomerkitsemisenkin kumosi parikymmentä vuotta myöhemmin Aleksanteri I.

Amerikkalainen lehtimies seurasi Venäjällä täytäntöönpanoa, jossa isänmurhaajalle oli tuomittu 100 solmuruoskan iskua. Kuvaus julkaistiin The New York Timesissä 14. huhtikuuta 1872.

Razgildejev otti polttomerkinnän uudelleen käyttöön. Vangin poskeen poltettiin kirjain C, otsaan O ja toiseen poskeen kirjain K. Ne tarkoittivat "ssyl no-katorzhnye", karkoitusvanki. Lomaviikot poistettiin ja vähäisestäkin rikkomuksesta seurasi 300 kepiniskua, jotka komendantin erikoisohjeen mukaan oli lyötävä kahta kättä käyttäen. Jopa aikalaisetkin päivittelivät Razgildejevin ankaruutta.

Mikään ei kuitenkaan auttanut. Vuosisadan loppupuolella taigalla laskettiin harhailevan vähintään 50 000 vankikarkuria. Lisätietoa saat täältä.

Melkein skotteja

Kuten muistetaan, näyttää ilmeiseltä, että isoisäni isänäidin Loviisan äiti Sophia sai Magnus Forbesille tyttären ollessaan tämän taloudenhoitajana.

Useita Forbesin ylimyssuvun edustajia muutti 1500 -luvun toisella puoliskolla Skotlannista Ruotsi-Suomeen. He olivat jo siihen aikaan tunnettuja sotilaita ja palkkasotureita ja taistelivat muun muassa Kaarle IX:n Puolan sodissa. Eräs heistä, Henrik Forbes, kaatui 1605 Kirkholmassa, Liivinmaalla, 20 kilometriä Riikasta. Hyvityksenä hänen vanhin poikansa eversti Jakob Forbes merkittiin Ruotsin aateliskalenteriin nimellä Forbes af Lund. Heidän jälkeläisensä palvelivat ruotsalaisia Saksassa ja Preussissa. 1710 kaatui Alexander Forbes af Lund vimmaisessa Hälsingborgin taistelussa, jossa Skåneen maihinnousua viimeisen kerran yrittänyt tanskalaisarmeija torjuttiin ja maakunta jäi lopullisesti Ruotsille.

Vuodesta 1776 suku omisti Lohjan seudun tunnetuimman kartanon, Kirkniemen. Forbesien lisäksi kartanoa on asuttanut valtaneuvos Tott ja hänen poikansa, sotamarsalkka Åke Tott, amiraali Lorenz Creutz, kenraalikuvernööri Fleming af Lebelitz, sotamarsalkka Ehrensvärd sekä kenraali ja valtioneuvos Adlercreutz.

Vuonna 1946 lahjoitti Suomen valtio Suomen Marsalkka Mannerheimille varat Kirkniemen hankkimiseksi. Vuonna 1982 kartanon kunnosti entiseen loistoonsa vuorineuvos Antti Aarnio-Wihuri. Kaarina Maununtyttären saarni on yhä tänä päivänä voimissaan ja nähtävänä päärakennuksen edessä.

Sophia siis melkein pääsi parempaan kuin Heikki "Sota-Hessu" Fröjdin seuraan. Melkein.

Joka kuuseen kurkottaa...

...se katajaan kapsahtaa.

Kohtalo kohteli esiäitini Loviisan omaa äitiä Sophiaa kaltoin. Ensin syntyi Loviisa-rukka 1817 avioliiton ulkopuolella, sitten ajoi vanhurskas isä mieron tielle. Siihen aikaan oli vielä tapana rapsauttaa kipakka sakko salavuoteudesta. Sakko oli tuntuva, koska sen tavoitteena oli myös saada selville lapsen isä. Köyhän piikasen oli nostettava kanne, jotta saisi maksumiehen sakolleen. Sophialla oli tässäkin tavallaan vastatuulta. Joko isoisä kuudennusmiehen tai isä lautamiehen ominaisuudessa oli niin vaikutusvaltainen, että koko asia painettiin villaisella - tai isä-Erkki maksoi sakon kaikessa hiljaisuudessa. Lopputulos oli kuitenkin, että Sophia jäi yksin Loviisan kanssa. Inkoon rusthollarin pojasta, Rönnbergin Klasusta ei tainnut oikein olla muuhun kuin aitan ovea yöaikaan koputtelemaan - mutta sitten onni tuntui kääntyvän toden teolla.

Sophia pääsi Kirkniemen perijän Otto Magnus Forbes af Lundin palvelukseen. Forbes oli skotlantilaista suuraatelia. Ensimmäinen Aberdeenin lordi Alexander de Forbes oli avioitunut jaarli Anguksen ainoan tyttären kanssa, joka oli Skotlannin kuningas Robert II:n pojantytär ja siten Skotlannin kuningattaren Maria Stuartin esi-äiti.

Esiäitini Sophian kunnianhimoinen tavoite oli kai koukuttaa Otto Magnus ja siksi hän tarvitsi pikavipin veljeltään Gustafilta, Kirkkonummen Kuusalan isännältä. Lainalla Sophia hankki hameen ja samettikauluksen - tarkoituksenaan raivat tiensä majurin taloudenhoitajaksi. Tällä nimellä kutsuttiin rakastajatarta, yleensä entistä piikaa, joka usein myöhemmin virallistettiin vaimoksi.

Sophia taisi kuitenkin nuolaista ennenkuin tipahti. Otto Magnus Forbes kyllä innostui tositoimiin ja vieläpä tunnustikin lapsensa, Erika Vilhelmiinan. Sukupuoli oli kuitenkin väärä ja Forbes kuoli heti tämän jälkeen ilman miespuolista perillistä. Naimisiin ei myöskään ehditty ja Forbesin skandinaavinen suku sammui 1831.

Suvun skotlantilainen haara on kuitenkin jatkunut. Malcom Forbes ja puolisonsa Jinny pitävät suvun 600-vuotiasta linnaa Aberdeenshiressä. Se on nykyään suosittu turistikohde.

Epäilyttävää elämää Annankadulla

Loviisa Grönroos asui Gustaf Severinin kuoleman jälkeen runsaan vuosikymmenen Iso-Roobertinkadun ja Annankadun kulmassa. Siitä oli vain kivenheitto numeroon 15, jonka Magnus von Wright maalasi kymmentä vuotta myöhemmin talviaamuna 1867. Näihin aikoihin asenteet yksinäisiä, "epäilyttäviä" naisihmisiä kohtaan alkoivat pikkuhiljaa jyrkentyä. Siis jyrkentyä - ei lieventyä! Tämän vuoksi voisi ajatella, että Loviisan asunnon oli ainakin alun perin vuokrannut joku muu kuin hän itse. Tarkastaja Willde vaikuttaa parhaalta arvaukselta. Olihan hän monta monituista vuotta kuolinpesän uskottu mies ja joutui tässä ominaisuudessa edustamaan Loviisaa moninaisten käytännön asioiden hoidossa. Nainenhan oli tuohon aikaan aika lailla yhteiskunnallisesti kädetön, kun tarvitsi edusmiehen hoitamaan vähänkin virallisempia asioitaan. Toisaalta on huomattava, että Loviisa tituleerasi kaikissa virallisissa dokumenteissa itseään henkikirjoittajan leskeksi, häradskrifvarens änka.

Helsinki oli hyvin ruotsinkielinen vielä tuohon aikaan ja sekin lisäsi varmasti paineita Loviisaa kohtaan. Siksi myös surupuvun käyttö oli varmasti viisasta ja omiaan rauhoittamaan ympäristöä.

Toisin oli sata vuotta myöhemmin. Tarkka osoite on Annankatu 6 ja Kotipizzan lisäksi rakennuksessa oli vuoteen 2011 saakka Lost & Found, Lostis, "homoystävällinen heteroravintola". Sittemmin sen toiminta väsähti ja sen irtaimisto kaupattiin kirpputorilla.

Kuun maisema

Orijärven kuparikaivos suljettiin lopullisesti vasta keväällä 1956. Viimeinen pumppu yskäisi ja pysähtyi 19. huhtikuuta ja kaivos alkoi nopeasti täyttyä vedellä. Alueella oli tehty lukuisia koeporauksia, mutta yksikään niistä ei ollut riittävän lupaava kaivostoiminnan uudelleen käynnistämiseksi. Varsinaisen kaivoksen uudelleenkartoitus osoitti malmivarat vaatimattomaksi, noin 150 000 tonniksi ja keskimääräisiksi metallipitoisuuksiksi Cu 0,86% ja Zn 1,9%. Niiden saaminen puhtaana olisi ollut hyvin vaikeaa, koska huomattava osa malmista on avolouhoksen tukipilarissa ja loput kaivoksen pohjalla. Asessori oli nyppinyt mehevimmät rusinat pullasta jo vuosikymmeniä sitten.

Johan Grönroosin 1790 -luvulla rakennettu virkatalo kaivoskuilun vieressä oli pahoin ränsistynyt, mutta kaivoksen silloinen omistaja Outokumpu antoi entisöidä sen kokoustiloiksi 1964-65. Vuonna 2007 kartanon hankki omistukseensa pankkiiri, joka oli kääräissyt miljoonia myytyään osuutensa pankkiiriliike FIM:istä islantilaiselle Glitnir-ryhmälle. Virkatalo on pienessä varjoisassa lehdossa, mutta ympäristö on toivottoman karu, kaivoksesta lähes 200 vuoden aikana nostetut lohkareröykkiöt tekevät alueesta ahdistavan kuun maiseman. Veden täyttämä kaivoskuilu on ympäröity korkealla panssariaidalla ja muistuttaa lähinnä aavemaista pommisuojaa.

Kartano on sen sijaan jämäkkä ja toivoa sopii, että rahamies avaa kukkaronnyörejään ympäristönkin siistimiseen. Siinä vasta olisi hieno kulttuuriteko! Orijärvellä on sentään luotu metalliteollisuutemme perusta.

Paluu Orijärvelle

Tavoitteeni on vähitellen täydentää sukututkimustani taustoittamalla ja keräämällä informaatiota alkuperäisiltä tapahtumapaikoilta. Tämä on kuitenkin heti alkuunsa osoittautunut helpommin sanotuksi kuin tehdyksi! Kirkkonummen kirjasto oli joko hävittänyt - tai ainakin hukannut Erlaksen pienoismallin, josta kaikeksi onneksi on säilynyt pari pihapiiriä esittävää valokuvaa Munkinmäen lukiolaisten netissä julkaisemassa kotiseutututkimuksessa. Hieno juttu ja iso plussa näille lukiolaisille!

Murheellista oli todeta, että Kirkkonummen hautausmaan vanhimmat haudat olivat 1800 -luvun viimeisiltä vuosilta. Näitä vanhemmat on tylysti otettu uusiokäyttöön ilman mitään tietoa kenelle ne aikoinaan ovat kuuluneet. Tee siinä nyt sitten jotain tutkimusta kun seurakuntaa kiinnostaa vain yliyönkorko ja kirkkomaan hyötykäyttö!

Kiskossa oli sen sijaan kauniissa ja hyvin hoidetussa ympäristössä vanhempia hautoja. Siellä lepäsivät muun muassa vierekkäin elinikäiset ystävykset rovasti ja ruustinna Lovisa Laurell (s. 1799) sekä Johan ja Anna Elisabet Willde, o.s. Grönroos (s. 1800).