Innokkaasti odotetut tiedot Transbaikalin piirin kansallisarkistosta Chitasta tulivat kuin tulivatkin. Saamamme tieto osoittautui oikeaksi: Nerchinskin arkistot on aikoinaan siirretty sinne. Merkintöjä löytyi kaksi, toinen vuodelta 1862 ja toinen seuraavalta vuodelta, jolloin Anton Henrikin tuomiosta oli kulunut kymmenen ja Siperiaan saapumisestakin kahdeksan vuotta. Merkinnät ovat suurimmaksi osaksi identtisiä mutta kummassakin on monta kiinnostavaa ja tärkeää tietoa.
Chitan dokumenttien mukaan Anton Henrik on 38 -vuotias vuonna 1862. Tämä tietysti pitää paikkansa, koska hän oli syntynyt 1824. Mies oli kaksi arsinaa ja neljä ja puoli versokkaa pitkä, toisin sanoen noin 163 cm. Melko lyhyt tänä päivänä, mutta keskimittainen siihen aikaan. Samana vuonna esimerkiksi ruotsalaisten asevelvollisten keskimitta oli juuri tämä. Mies oli valkoihoinen, harmaasilmäinen, vaalean ruskeat hiukset ja nenä, suu ja leuka tavallisen näköiset. Tuomittu 40 pariin raippoja ja karkoitettavaksi Siperiaan "von Falerin" kuolemaan johtaneesta ryöstöstä. Saapunut Karaan ja käytös ollut hyvä.
Arkistojen Anton Henrik vastaa siis fyysisesti hyvin mielikuvaa, joka meillä miehestä vanhan rangaistusvankia esittävän kuvan mukaan on ollut! Toisessa dokumentissä sijoituspaikaksi on merkitty siis Kara ja toisessa Karan tuotantoalue (Karijskih promslah). Tämä tieto on myös looginen, koska Suomessa olevan ns. Juntusen dokumentin mukaan Anton Henrik lähti Viipurista suorittamaan rangaistustaan "Kaltniskin" kullanhuuhtomoon. Kaltnisk on epävenäläinen nimi ja sitä on hieman hämmästelty kaiken aikaa. Koska kuitenkin kultaa huuhdottiin tuohon aikaan Karan suistossa, on Karijskih todennäköisesti kääntynyt translitteroinnissa jossakin vaiheessa tuohon muotoon. George Kennan julkaisi Siperian karkotusleireille suuntautuneen matkansa havainnot ensimmäistä kertaa kesäkuussa 1889. Hän kertoo, että erotuksena poliittisista vangeista rangaistusvangit työskentelivät ns. ala-kaivuilla (lower diggings) ja USA:sta hankkimassani aikauslehdessä on myös kuva alueesta (The Century Magazine , June 1889, s. 166):
Kennan teki miltei runsaan vuoden kestäneen matkansa Venäjälle 1880 -luvun lopulla, miltei 30 vuotta sen jälkeen kun meillä on viimeiset tiedot Anton Henrikistä ja hänen rangaistuspaikastaan Karan huuhtomossa. Mikään ei kuitenkaan todennäköisesti ollut muuttunut noina vuosikymmeninä. S.Maximov, Siberia and Penal Servitude, Vol. I, St.Petersburg, 1871, p. 102, kertoo vuoden 1857 lavantauti- ja keripukkiepidemiasta, joka surmasi yli tuhat vankia. Maximov toteaa: kymmenen vuotta on kulunut ja mikään ei ole muuttunut; samat rutiinit, sama vankila ja sama keripukki. Kennan kävi paikalla 1885 ja kertoo leirin lääkärin todenneen, että "keripukkia on jatkuvasti vuodet läpeensä..."
Matka Viipurista Karan laaksoon, yli 6500 kilometriä jalkapatikassa kuullostaa sietämättömältä, joskin Sahalinin oloihin 1890 tutustunut Anton Tsehov kirjoitti:
Hitaassa taivalluksessa läpi Siperian, usein tapahtuvassa vankiloiden ja (satojen) etappien vaihdoissa, uusissa tovereissa ja saattovartijoissa sekä matkan aikan tapahtuvissa seikkailuissa on oma erikoinen runoutensa ja niihin sisältyy sittenkin enemmän vapautta muistuttavaa kuin vankilaan ja tietöihin... kunhan vain pääsee pois vankilan tuntumasta, näkemästä vastenmielisiä seiniä ja ihmisiä, kuulemasta kahleiden kalinaa ja vankien puhetta ( Tsehov 1893-1895, s. 325).
Jos vielä koettaa löytää Antonin mustasta pilvestä jonkinlaisen kultareunan, maisemat Karan huuhtomon yläjuoksulla olivat jylhät, itse suistossa suorastaan suomalaisen kansallisromanttiset niittyinen ja koivumetsineen.
Tähän saakka kaikki Chitasta saamamme informaatio täsmää oman tutkimuksemme kanssa. Ongelmaksi muodostuu ensimmäinen dokumentti, joka selostaa Anton Henrikin saamaa tuomiota: grabez i smertoubijstvo. Tämä tarkoittaa ryöstöä, joka johti kuolemaan. Tieto on ristiriidassa sen kanssa, miten tähän saakka olemme tulkinneet arkistoja. Olemme koko ajan olleet käsityksessä, että Anton Henrik yhdessä veljensä Gabrielin ja kolmannen kelmin Gustaf Eklundin kanssa juovuspäissään pahoinpitelivät ja ryöstivät Helsingin yliopiston amanuenssi J.B. von Pfalerin Erikinkadulla kevättalvella 1852. Mutta mies jäi henkiin. Mysteeriksi onkin jäänyt tuomion ankaruus. Olihan kuolemantuomio ja siihen liittyvä armahdus karkotuksen muodossa käytännössä varattu vain murhaan tai tappoon syyllistyneille. Muihin yhtä vakavaksi katsottuihin rikoksiin (lapsenmurhaan, kirkonpolttoon ja muutamaan muuhun kuten rahanväärennökseen) syyllistyneiden osuus karkotetuista oli vain alle prosentin (Juntunen, Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian... s. 51).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti